Ilmastosopimus vihdoin maailmanlaajuiseksi
Maanantai 12.12.2011 13:12. Kirjoittaja: Pia Björkbacka
Durbanin ilmastoneuvottelujen piti loppua virallisesti jo perjantaina. Minä suuntasinkin illalla kohti lentokenttää ja kotia, vaikka tiesin, että perinteiden mukaisesti neuvottelut voisivat venyä lauantain puolelle. Se, että sopimustekstistä päästiin yhteisymmärrykseen vasta viideltä sunnuntaiaamuna, on täysin poikkeuksellista. Se kertoo mielestäni siitä, että maaryhmien välillä on suuria erimielisyyksiä siitä, mihin sopimuksessa ollaan valmiit sitoutumaan.
Huolestuin, kun kuulin ensimmäisen kerran lauantaina kello 11 aikoihin EU:n, saarivaltioiden järjestö Oasiksen ja vähiten kehittyneiden maiden LCD:n vetoomuksesta muille osapuolille. Siinä kehotettiin ottamaan päätöksenteossa huomioon luonnontieteelliset faktat ja muistutettiin sopimuksen kunnianhimotason nostattamisesta, jotta maapallon ilmaston lämpeneminen saataisiin pysähtymään max. kahteen asteeseen esiteolliseen aikaan verrattuna. Vaikka oli upeaa, että EU oli saanut muodostettua koalition Oasiksen ja LDC-maiden kanssa, se ei riittäisi kunnianhimoisen sopimuksen syntyyn. Pieni toivon pilkahdus minussa nosti päätään kello kahden aikoihin, kun kuulin ministeri Niinistöltä, että koalitiossa olisivat mukana myös Eteläinen Afrikka ja Brasilia.
Tätä taustaa vasten ajatellen ensireaktioni varhain sunnuntaiaamuna syntyneeseen neuvottelutulokseen on positiivinen. Onneksi edes maailmanlaajuisen ilmastosopimuksen aikaansaamisesta päästiin sopimukseen. Myös suppeammasta Kioton sopimuksen toisesta kaudesta ja vihreän ilmastorahaston toiminnan suuntaviivoista sovittiin. Kioton sopimuksen toinen kausi siis astuu voimaan vuonna 2013, ja se velvoittaa EU-maita, Australiaa ja Uutta-Seelantia vähentämään päästöjään. Minä kun pelkäsin jo hetken, että kokouksessa ei saataisi päätöstä aikaan ollenkaan.
Vähennysten määristä ei päästy sopuun
Toisaalta niinkin oleellisesta asiasta kuin vähennettävien päästöjen määrästä ei ole sovittu vielä mitään, vaikka Durbanissa päästiinkin sopimukseen siitä, että kaikki maailman maat alkavat vähentää päästöjään vuonna 2015 allekirjoitettavan sitovan sopimuksen pohjalta vuonna 2020. Sopimuksen väljyys on huolestuttavaa, sillä erityisesti jatkuvasti päästöjään kasvattavien uusien talouksien kuten Kiinan, Brasilian ja Intian päästöt kasvavat kovaa vauhtia. Oletettavasti myös siitä, miten sopimus sitoo osapuolia, käydään vielä monta tiukkaa vääntöä.
Kehittyvien maiden lisäksi suuria kasvihuonekaasujen päästäjiä ovat edelleen myös USA ja Kanada. Näistä kumpikaan maa ei sitoutunut Durbanissa Kioton sopimuksen toiseen kauteen. Ainoaan maita toistaiseksi laillisesti sitovaan sopimukseen eli Kioton toiseen kauteen eivät suurista talouksista sitoutuneet myöskään Japani ja Venäjä. Tämä on erittäin huolestuttavaa, sillä käytännössä EU-maiden ja Australian sekä Uuden-Seelannin sitovasti lupaamat päästövähennykset muodostavat koko maailman päästöistä vain noin 15 prosenttia.
Mistä varat vihreään rahastoon?
Sopimus vihreän rahaston toiminnasta oli pettymys erityisesti kehitysmaiden edustajille, vaikka sen suuntaviivoista päästiinkin Durbanissa yhteisymmärryksen. Edelleenkään ei tiedetä, mistä rahaston 100 miljardin dollarin varat kerätään vuoteen 2020 mennessä. Maailman ay-liike olisi nähnyt mielellään sopimusteksteissä jo kirjauksia mm. varainsiirtoverosta ja meriliikenteen globaaleista maksuista eli ns. bunkkerimaksuista.
Ymmärrän oikein hyvin ilmastojärjestöjen tuskan, kun he sanovat, että Durban ei saanut aikaan kunnon tulosta, koska sitovista päästömääristä ei sovittu siellä. Ymmärrän myös oikein hyvin, että kehitysyhteistyöjärjestöt ovat erityisen pettyneitä siihen, että vihreän ilmastorahaston varojen jakautumisesta ei sovittu Durbanissa. Olen samaa mieltä.
Tästäkin huolimatta minusta Durbanissa mentiin eteenpäin. Perustelen sitä nimenomaan sillä, että maailmanlaajuisesta ilmastosopimuksesta ja sen aikataulusta päästiin Durbanissa yhteisymmärrykseen. Vaikka globaali sopimus ei velvoita vielä moneen vuoteen Kioton toisen kauden ulkopuolella olevia maita, ikuisena optimistina toivon, että tämä päätös saa kaikki maat toiminaan kansallisesti niin, että kasvihuonekaasupäästöt saadaan laskemaan globaalisti viimeistään vuonna 2015.
Tämä oli minun pikayhteenvetoni Durbanista. Voikin olla, että Durban-blogi lakkaa tähän. Toisaalta kansainvälisen ay-liikkeen analyysi Durbanin kokouksesta on vielä tekemättä. Ehkä kirjoitan siitä tänne vielä – varsinkin jos se poikkeaa paljon omista ensireagoinneistani.